Turvapaikanhakua lähestytään länsimaisessa journalismissa tyypillisesti uhan ja laittomuuden kehyksistä käsin, ja tämä toistuu myös suomalaisessa uutisoinnissa. Turvapaikanhaku esitetään usein samassa ongelmavyyhdessä salakuljetuksen, väkivaltaisuuden ja prostituution kanssa, joten se kehystetään useammin turvallisuus- ja kontrollikysymykseksi kuin ihmisoikeuskysymykseksi. Turvapaikanhakijoita käsitellään ”epähenkilöinä”: heitä ei haastatella, heidän liikkeensä kuvataan luonnon katastrofeihin liittyvin metaforin ”tulvana” tai ”virtana” ja heitä kuvataan epäinhimillisin kielikuvin. Tämän laittomuuskehyksen lisäksi journalismi käyttää hallinnan kehystä, jossa yleisö yhdessä viranomaisten kanssa tarkkailee ja kontrolloi turvapaikanhakijoita. Tätä asetelmaa tuottavat esimerkiksi pikku-uutiset, joissa yksityiskohtaisesti kuvataan tulijoiden lukumääriä, tuloreittejä ja sijoitusta.

Molemmat aineistokokonaisuudet tuottavat mielikuvia paitsi ”vieraista” myös Suomesta ja suomalaisuudesta. Slovakian romanien tapauksessa ”tulvan” yllätyksellisyys rakensi mielikuvaa Suomesta nukkuvana periferiana, joka pelkäsi joutuvansa häpeään perusteettomiksi määriteltyjen turvapaikanhakijoiden vuoksi. Suomea ei esitetty pelastavana unelmamaana, kuten esimerkiksi Ruotsi usein esitetään suhteessa maahanmuuttajiin. Tätä taustaa vasten on vaikea ihmisoikeuskehyksin argumentoida, miksi turvapaikanhakijoilla olisi oikeus tulla Suomeen. Pienetkin turvapaikanhakijamäärät saadaan näyttämään suurelta, kun asia suhteutetaan mitättömyyden fantasiaan.

Suvaitsevaisuus ja monikulttuurisuus eivät ole arvoista ja hierarkioista vapaita vaan on tyypillistä, että jokin ryhmä asettautuu hallinnoivaan asemaan. Monikulttuurisuusaineistossa suomalaisuus jäsennetään pluralistisen mosaiikin keskimmäiseksi palaseksi, ja sitä peilataan muiden ”etnisyyksien” ja ”kulttuurien” kautta. Etninen peilaus on monikulttuurisuusjournalismissa yleisin tapa lähestyä maahanmuuttoa: juttu ”toisesta” kääntyykin tarinaksi ”itsestä”. Maahanmuuttajat esimerkiksi pohtivat paljon suomalaisuutta ja Suomessa asumista. Pohdinta jää kuitenkin pinnalliseksi, rakenteisiin ulottuvaa kritiikkiä ei kuulla. Lisäksi maahanmuuttajien erinomaisuutta korostetaan stereotyyppisen ”suomalaisilla” ominaisuuksilla, kuten kovalla työnteolla. Suomalaisuus rakentuu siis normiksi, jota maahanmuuttajat tavoittelevat. Lisäksi monikulttuurisuusjournalismi lähestyy maahanmuuttajia erilaisuuden riemuna, jolloin rajatuista ja lokeroiduista etnisyyksistä tuotetaan karnevaalia. Kaupallisen monikulttuurisuuden hengessä myös suomalainen voi osallistua tähän kuluttamiseen ja tuottaa ”monikulttuurista suomalaisuutta”. Journalismin voi nähdä muuttavan suomalaista järjestystä siinä, että yleisö kutsutaan omaksumaan mielikuva monikulttuurisesta Suomesta hiljaisen ja vetäytyvän suomalaisuuden rinnalle. Omakuvan venyttäminen tähän suuntaan ei kuitenkaan estä asettamasta valkoista suomalaista hallinnallisesti keskeiseen asemaan.

Tutkimus sijoittuu mediatutkimuksen lisäksi Suomessa 1990-luvulta yleistyneeseen etnisten suhteiden tutkimukseen. Suomessa on kiinnitetty vasta vähän huomiota turvapaikanhakijoiden uutisointiin, vaikka aihe onkin ollut mediassa paljon esillä. Monikulttuurisuusjournalismia on tutkittu Euroopassa vähän, ja Suomessa tämä tutkimus on ensimmäinen väitöskirjatason analyysi aihepiiristä. Tutkimus avaa siten aiemmin kartoittamattomia alueita ja nostaa esiin uusia tutkimuskysymyksiä etnisyyden ja median tutkimuksen alueilta.